Prahaan ja tšekkiläsyyteen keskittyvä blogi ~ Matkavinkkejä & omia kokemuksia meille rakkaasta Prahasta

27. tammikuuta 2021

Oma lyhytnovelli / Josef Kadlekin penkki




Petřínin kukkulan hedelmäpuut ovat kukassa. Niiden huumaava tuoksu täyttää ympäristön ja kulkijan korvissa surisevat puiden kukissa pörräävien mehiläisten kiireiset työntäyteiset äänet. Puiston toisella puolen nälkämuuri nousee puiden joukosta ylhäältä alas tai alhaalta ylös, ja toisen puistosivun maisemassa näkyy Prahan linnan alue. Keskellä Petříninin huippua, ylväänä ja yksinäisenä oman tilansa ottaa pikku-Eiffel; näköalatorni Petřínska Rozhledna. Ja taivas! Tänään taivas on täyden sininen, aurinko lämmin ja poskia hivelevä. 

Josef Kadlek pysähtyy hetkeksi rinteen kävelytielle. Hän nojaa toisella kädellään mustaan kuluneseen kävelykeppiinsä, kääntää uurteiset kasvonsa kohti aurinkoa. Sen kirkkaat säteet valaisevat katseen eteen alempana levittäytyvän, punatiilisten kattojen kaupungin. Vanhus imee sieraimiinsa valkoisten kukkien täyttämää tuoksua, sulkee silmänsä ja tuntee hauraissa luissaan alkavan kesän. Lämpö. Tuo ihana lämpö! Josef kuulee iäkkäissä korvissaan pörriäisten surinan hyvin vaimeana, mutta kuulee kuitenkin. "Kesän ääniä", Josef hymyilee itsekseen ja availee hiljaa silmänsä taas auringolle. Alhaalla Újezd -kadulla hetkellisesti kolisevat raitiovaunut, kunnes ollaan jälleen nopeasti puiston äänien ja tuoksujen keskellä; hiljaisuudessa ja rauhassa.

Josef Kadlek rakastaa Petřínin puistoa. Tässä puistossa ja näillä kävelyteillä hän on kävellyt kohta 88 vuotta; ensin pienenä äitinsä sylissään kantamana ja sen jälkeen omin jaloin. Täällä voi kokea vuodenaikojen vaihtelun, nähdä alas levittäytyneen kaupungin kauneuden, sekä kokea ajan pysähtyvän tähän hetkeen. Syksyisin Petřínin puut verhoutuvat hedelmiin: päärynöihin ja omenoihin. Talvella lehtien pudottua ympäristö muuttuu ruskeaksi ja paljaaksi, jonka yksityiskohdat näkyvät polkuineen ja rakennuksineen rinnettä kauempaa katselevalle. Kesä tulee mainita aina erikseen ja vuodenajoista se onkin Josefin mielestä puiston parhain. Varsinkin tämä alkukesän vihreys, kukkien väriloisto ja hedelmäpuiden herkkä valkoinen. Puisto ja sen kukkula syntyy aina keväällä uudestaan, puhkeaa täyteen loistoonsa kesän aikana ja syksyn tullen painuu hiljakseen talviuneen, odottaen taas tulevaa kevättä.

Josef Kadlek laskee ruskean salkun toisesta kädestään alas maahan, pyyhkäisee kämmenselällään otsaansa, ottaa pienilierisen ruskean villakankaisen lippalakin päästään ja huokaisee. Kauluspaidan selkäosa on hiestä kostunut. Niskasta kohti ohutta luisevaa selkärankaa tuntuu kutinaa; hikinoro valuu alaspäin. Maata kohti, Josef ajattelee. Sen vetovoimalle ei voi mitään.

Mies huokaisee toisen kerran. Hän siristää jo valmiiksi rypistyneitä silmiään ja yrittää tähyillä kirkasta aurinkoa vasten eteenpäin. Katse etsii tuttua penkkiä, jolle hetkeksi voisi istahtaa. Keskipäivän rauhallisen hetken rikkovat äkisti lasten kirkkaat äänet. Josefia ylempänä, toisella kävelytiellä menee ala-asteikäisten luokka jonossa kohti näkötornia. Seurue näyttää venyvän pitkäksi kiemurtelevaksi madoksi ja joukon jatkona kulkee kaksi aikuista, ilmeisesti opettajat. He keskustelevat innokkaasti keskenään ja toinen huutelee välillä lapsille kieltoja liiasta juoksuhalukkuudesta. Josef Kadlek seuraa tilannetta. Puisto on suosittu koululaisten päiväkohde lukukausien aikana. Hänenkin lapsensa ja lapsen lapsensa ovat puistossa viettäneet koulupäiviään tutustuen sen historiaan, luontoon ja maamerkkeihin. Maa vetää puoleensa, Josef ajattelee hiljaa mielessään, ottaa salkun käteensä ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Tuttu penkki on vähän matkan päässä. Ruskeassa nahkasalkussaan Josefilla on mukanaan hiirenkorville luettu kirja ja hieman syötävää. Tuo sama kirja on kulkenut hänen mukanaan vuosikymmeniä samaisessa ruskeassa salkussa eväiden kanssa. Ja vaikka vanhus osaakin tuon kirjan kannesta kanteen, hän ottaa sen aina mukaansa Petřínin puistoon tullessaan.

Josef ottaa tukea kävelykepistään toiselle jalalleen, toinen käsi puristaa ruskean salkun kahvaa. Joka kerran täällä ollessaan mies lumoutuu terrakotan värisistä tiilikatoista, joiden joukosta siellä täällä ylös pistää kirkon torni; piikikkäänä kuin keihään kärki.

Vanhus pysähtyy vielä ennen penkkiä, siihen olisi vain pari askelta enää, mutta miehen voimat ovat vähissä. Äkisti kirkas aurinko sammuu, silmissä pimenee. Jalat eivät enää jaksa kantaa hoikkaa vanhaa vartaloa, ryhti romahtaa, mies kaatuu maahan. Josef haistaa vihreän vastaleikatun ruohon voimakkaasti ja tuntee oudon lämmön valtaavan kehonsa. Hän tunee olevansa hyvin väsynyt. Sitten tuntematon uni vie mennessään.

Sanovat täällä puistossa satakielten laulavan. Kuuletko Josef, kuuletko?

SHARE:

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Karhunkadun Kafka
Blog Design by pipdig