"Tunnemme olevamme täysin suljetussa huoneessa. Ympärillämme on pelkkä syvä pimeys, pieninkään rako ei päästä sisään edes hämärää; kaikkialla vain semmoinen pimeys, että vaikka luulisimme hetken näkevämme jotain valoisaa silmiemme edessä, on se vain oman ajatuksemme punainen kehä.
Jännittyneet aistit panevat merkille pienimmätkin elämän merkit. Hajuaisti ilmoittaa meille, että huone on täynnä jotekin rasvaista ilmaa, höyryjen karkeaa sekoitusta. Nyt meistä tuntuu heti, että haistamme kuusi- tai jalokuusihalot, kohta taas ikään kuin silavaa ja laardia, pian kuivattuja luumuja, kuminaa ja peräti viinaa, valkosipulia jne. Kuulon tavoittaa kellon tikitys. Sen täytyy tulla vanhasta seinäkellosta, jonka pitkän heilurin päässä on ohut peltinen ja varmasti hiukan vääntynyt rengas; välillä heiluri takertuu yksitoikkoisessa puheessaan ja rengas tärähtää kevyesti. Samalla kuulemme nukkuvien hengityksen.
Hengitykset punoutuvat toisiinsa monin eri tavoin yhtymättä täysin kertaakaan, joskus joku niistä tuntuu torkahtavan, kun taas toinen voimistuu. Yksi tuntuu takertuvan kellon heilurin lailla, toinen taas kiirehtii, ja samassa humahtaa jostain muualta vahvempi henkäys, kuin unessa alkaisi uusi luku."
Tekstiote: Jan Neruda (1867) Yöpaidassa, teoksessa Prahalaistarinoita.
Kuva täältä : http://www.teknofokus.fi/Foto/Omat/kuu3_6_2004b.jpg
Ei kommentteja
Lähetä kommentti