Lieko Zachovalová on poissa

Tänään sunnuntaina 4.6.2017 Ylen sivuilta sain lukea, että Lieko Zachovalová on kuollut Prahassa 89-vuotiaana lyhyen sairaalassa olon jälkeen.

Liekosta voit lukea lisää tästä aikaisemmasta jutustani.

Prahan äänenäkin tunnetun Ylen freelance-kirjeenvaihtajan autenttisia Prahan kevään -radioselostuksia voitte kuunnella Ylen Elävästä arkistosta, hakusanoilla Lieko Zachovalová tai Prahan kevät.

Ylen uutinen Liekon poismenosta tässä.

Kuva

Poledne - Natalia Gorbanevskaya

Tässäpä teille tulevaisuuteen kirjavinkki, mikäli olette kiinnostuneita historiasta. Kirja on saatavissa englanninkielisenä, mutta nyt myös maan omalla kielellä.

Poledne - kuva täältä

Natalia Gorbanevskaya (synt. 1936 Moskovassa), venäläinen runoilija, kääntäjä ja kansalaisoikeuksien aktivisti, vaaransi vuonna 1968 elämänsä ilmaisemalla vastustavansa Neuvostoliiton johtamaa hyökkäystä Tšekkoslovakiassa. Nyt hän on julkaissut kirjan tuon syksyn tapahtumista.  

Kirja nimeltä Poledne (englanninkielinen versio Red Square at Noon) kuvastaa tapahtumia tuona ajanjaksona. Teos julkaistiin viimein tšekin kielisenä 25. elokuuta tänä vuonna, vain neljä päivää "Prahan kevään" -vuosipäivän jälkeen.

Kun venäläiset panssarivaunut rullasivat läpi Prahan 21.8.1968, samaan aikaan kahdeksan rohkeaa venäläistä kokoontui Moskovan Punaiselle torille osoittaakseen protestia tuota hyökkäystä kohtaan. Heillä oli käsissään bannereita, joissa luki mm. "Näpit irti Tsekkoslovakiasta!".  Nämät kahdeksan henkilöä olivat akateemikko Konstantin Babitskin, opiskelija Tatiana Bayeva, filosofi Larisa Bogoraz, runoilija Vadim Delone, työntekijä Vladimir Dremliuga, matemaatikko Pavel Litvinov, kriitikko Viktor Faynberg ja Natalya Gorbanevskaya. Natalia itse oli silloin nuori kahden lapsen äiti, joka työnsi vaunuissaan hänen 3 kuukauden ikäistä vauvaansa, ja heilutti samalla Tšekkoslovakian lippua. Protesti oli lyhytaikainen, sillä äkkiä tori täyttyi salaisen poliisin siviilipukuisista miehistä, ja ryhmä hajoitettiin.  

Kirjailija itse tänään - kuva täältä

Kirjassaan Gorbanevskaya kertoo esimerkiksi, mitä venäläisryhmä ajoi takaa omalla protestillaan, ja mitä poliisi heille teki. Tšekin television haastattelussa viime viikolla Gorbanevskaya kertoi seuraavaa:

 

"Häpesin tuolloin maani puolesta. En koskaan ole kuitenkaan katunut ryhmämme päätöstä lähteä protestoimaan Prahaan kohdistunutta hyökkäystä vastaan. Viisi minuuttia vapauden puolesta Punaisella torilla, ja olimme valmiita lähtemään vuodeksi vankilaan. Se oli yhteinen tunne meille kaikille".

 

Natalia Gorbanevskaya  käytti vapauttaan puhua niiden puolesta, jotka tuolloin joutuivat vankilaan sen vuoksi, että ajattelivat asioista toisin kuin hallitus. Hän halusi kertoa heidän tarinansa, ja alkoi kerätä kaikenlaista materiaalia aina haastatteluista lehtileikkeisiin, sukulaisten ja ystäviensä tuella.  Kirja valmistui vähän ennen hänen omaa pidätystään  joulukuussa 1969. 

Natalia Gorbanevskaya tuomittiin, hänen todettiin olevan henkisesti sairas ja sijoitettiin  psykiatriseen vankimielisairaalaan; ensin Moskovaan, josta hänet myöhemmin siirrettiin Kazaan.

 

Sillä välin toinen rohkea nainen, nuori opiskelija Tšekkoslovakiasta auttoi salakuljettamaan kirjan käsikirjoituksen Prahaan. Nyt tuo rohkea opiskelija on itse toimittaja, Jana Klusáková, joka muistelee, kuinka hänen onnistui tehdä se:

 

"Olin pukeutunut valtavaan äitiyshameeseen, jossa oli suuret taskut.  Olin laittanut mikrofilmin hameen taskuun, eikä sitä sieltä löydetty." 

Prahasta kirja matkusti myös salaisesti Saksaan ja siellä dokumenttielokuvien tekijä Jan Spata nappasi kirjan käsiinsä. Vuonna 1972 Natalia Gorbanevskayan kirja julkaistiin ja kolme vuotta myöhemmin hän muutti Pariisiin, jossa hän kirjoitti runoja ja artikkeleita, jotka kertovat ihmisoikeustilanteesta entisessä Neuvostoliitossa.

 

Vuonna 2008 Natalia vieraili Prahassa osallistuakseen Prahan Writers Festivaliin, ja hänelle esitettiin Spiros Vergos palkintoa sananvapaudesta. Hänestä tuli myös läheinen ystävä Jana Klusákován kanssa, joka salakuljetti hänen kirjakäsikirjoituksensa Prahaan. 

Nyt vihdoin tšekinkielinen versio Poledne on tullut ulos ja julkaistu 23 vuotta Samettivallankumouksen jälkeen, ja yli 40 vuotta Prahan kevään jälkeen.  

Natalia Gorbanevskaya kertoi Tšekin televisiolle, että kirja on nyt täyttänyt tarkoituksensa: 

"Tärkeintä on, että kirja saatiin Venäjältä Tšekkoslovakiaan vuonna 1969. Jana Klusaková salakuljetti sen ulos maasta mikrofilmille talletettuna. Oli erittäin tärkeää ihmisten saada tietää, että se mitä Neuvostoliittolaistet tuolloin tekivät, kaikki venäläiset eivät hyväksyneet tapahtunutta.  Viesti saavutti Tšekkoslovakian ja se oli erittäin tärkeää. Tietenkin nyt on nuoria, jotka tietävät vähän noista päivistä, ja olen iloinen, että hekin voivat nyt lukea tämän ".

 

Tänään Natalya Gorbanevskaya asuu Pariisissa, mutta tekee usein vierailuja Venäjälle. Vaikka hän kirjoittaakin vapaudesta ja ihmisoikeuksista, ja teoksia luetaan ympäri maailmaa, tilanne hänen kotimaassaan on edelleen ensisijainen huolenaihe. Viimeksi hän on ollut mm. vaatimassa vapauttamaan vangittua Venäjän punkryhmää, Pussy Riotia.


Info: Praha Radio

Tšekkien pääsiäistapoja ennen ja nyt

Prahassa huhtikuussa 2010

Seuraava tekstiote on Lieko Zachovalován kirjasta:"Toinen kirja Prahasta".

Kyse on pääsiäistavoista, jotka ovat varmasti edelleen samankaltaisia tsekkiläisissä kodeissa. Tämä tarina on kirjattu 27.3.1970:

"Tšekkoslovakialaisen pääsiäisen näkyvimmät symbolit ovat värikkäiden pääsiäismunien lisäksi silkkinauhoin koristellut punotut pajupiiskat. Ne viuhuvat toisena pääsiäispäivänä poikalasten ja nuorten miesten käsissä hameväen juostessa kirkuen karkuun - useimmiten ruokakomeroon, mistä sitten tuodaan kovaksi keitettyjä kananmunia tai muuta hyvää lepyttämään lyöjiä. 

Eivät he kyllä totta puhuen lujasti lyö, hiukan vain ripsovat säärille tai hameen takamusta, mutta silti koko tapa tuntuu syrjästäkatsojasta jotenkin raa´alta ja naisten arvoa alentavalta. Asennetta täytyy kuitenkin muuttaa, kun kuulee kansantieteilijän kertovan asian taustaa.

Pääsiäistavat liittyvät täällä kuten muuallakin kevätpäivänseisaukseen, joka valaa uutta elämää sekä luontokappaleisiin että ihmisiin. Nuoret pajunvitsat ovatkin juuri nuoruuden symboli, ja ennen muinoin niillä pääsiäisenä huidottiin myös elikkoja navetassa ja toivottiin, että jotakin vitsojen nuoruudesta tällä tavoin siirtyisi niihinkin. 

Samat ovat tarkoitukset naisia huidottaessa, ja kukapa nainen loppujen lopuksi kieltäytyisi mistään nuorennustoimenpiteestä - pyöriväthän tällä perusteella miljoonat kauneusaineteollisuudessakin. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, etteikö nuorennus tekisi hyvää monelle miehellekin näinä kiireiden, kalkkeutuneiden verisuonten ja sydäninfarktien aikoina. Eri asia on ymmärtää sitä nuoruutta hankkia.

Prahalaisia keväisiä lehtisilmuja

Mutta takaisin pääsiäiseen. Prahan hotellit ovat olleet kuukausikaupalla loppuunmyydyt juuri pääsiäiseksi. Turistit, ennen kaikkea Itävallasta ja Länsi-Saksasta, parveilevat kaupungilla ja ostelevat matkamuistoiksi koristeellisia pääsiäismunia. Nämä uuden elämän symbolit edustavat täällä Tšekkoslovakiassa vielä väärentämätöntä kansantaidetta, joka jatkuvasti elää maaseudulla ainakin kätevien mummojen keskuudessa. Asiantuntijat tietävät tarkalleen, mistä maankolkasta ja useissa tapauksissa jopa mistä kylästä tuo kauniisti kirjailtu, tyhjäksi puhallettu munankuori on peräisin. 

Esimerkiksi Etelä-Böömissä on tapana maalata kuviot sulaan mehiläisvahaan kastetulla nuppineulannupilla tai hanhensulan kappaleella munankuoreen. Sitten kuori pannaan värihauteeseen, ja sen jälkeen voidaan vaha pyyhkiä pois lämpimällä villarievulla. Kuviot jäävät valkoisiksi ja muu osa on värillinen.

Prahan kevättä

Pääsiäismunat on tapana ripustaa erivärisiin silkkinauhoihin esimerkiksi pajunoksiin tai pitää muuten vain esillä vaikkapa olkivadilla. Ikivanha, mutta jo suurelta osalta unhoon jäänyt tapa on kylvää johonkin saviastiaan viljaa pari viikkoa ennen pääsiäistä ja sijoittaa sitten kauniit munat vihreiden oraiden joukkoon pääsiäispöytään. 

Joulun ja laskiasen ylensyönnin jälkeen paastottiin ensitaikoina lujasti ennen pääsiäistä, mutta sitten tuli aika antaa keholle taas ravintoa. kananmunat ja koristeelliset leivonnaiset tekevät kauppansa vielä tänäkin päivänä, vaikka raamatulliset paasto-ohjeet ovatkin useimmilta jo aika päivä unohtuneet."

Zachovalová, Lieko (2000) Toinen kirja Prahasta. Helsinki: Edita. Sivut 80-81.

Tu noc se všechno změnilo ...

21.8.1968

"Kansanpoliisit katselevat vierestä kun ihmiset kerääntyvät kadulle ja viheltävät ja huutavat. Rakenteilla olevan parlamenttitalon telineillä työläiset hakkaavat työkaluillaan teräspalkkeja ja heiluttavat mustaa lippua. Na Prikopélla lauletaan kansallislaulua. Kadunkulmassa oleva suuri valintamyymälä on tyhjä. 

Viisi minuuttia venyy puoleksi tunniksi. Sitten tapahtuu nuorukaisryhmän hyökkäys pyhän Václavin patsaalle. Panssariautot tulevat Národnilta, kyynelkaasupommeja heitetään,  väkijoukko alkaa pakkautua sivukaduille. Jotkut tarttuvat kyynelkaasupatruunoihin ja heittävät ne takaisin. 

Pian tämän jälkeen Václavské námesti eristetään."

Tekstiote: Tapiola, Kari (1969) Prahan vuodenajat. Helsinki: Tammi. Sivu 118.

Otsikko: Tu noc se všechno změnilo = Sinä yönä kaikki muuttui



Kapalné médium je zahájena

Pirunpuro, 3.4.2010

"Praha edusti minulle arkea, vaikka en vielä ollutkaan mennyt harjoittelupaikkaani .... Oli siinä totuttelemista paikalliseen ruokakulttuuriin, jonka vankkaa vehnäjauhopohjaa pula-aika vielä vahvisti. Knedlikit, itävaltalaisittain ja baijerilaisittain knöödelit, vain kasvoivat suussa. Ne ovat vedessä keittämällä kypsennettyjä hiivalla kohotettuja vehnäpitkoja, joita syödään viipaloitunoina lihan, ja erilaisten kastikkeiden kera. 

Perunoita oli onneksi useimmiten saatavissa, mutta kun annokset olivat ankaran säännöstelyn vuoksi pieniä, ateria ei pitänyt nälkää kovinkaan tehokkaasti loitolla. Ei sittenkään, vaikka keskipäivän pääateria aloitettiin aina liemellä, ja pääruuan jälkeen tarjotitin usein leivos tai kakunpala. 

Václavin aukiota minun oli vaikea hyväksyä aukioksi, sillä se oli vain jonkin verran tavallista leveämpi, noin vajaan kilometrin pituinen puistokatu. Keisari Kaarle IV oli kuitenkin piirtänyt sen 1300-luvulla Prahan uuden kaupungin asemakaavaan Hevostoriksi, joten kyllä se oli ja on aukioksi tai toriksi tunnustettava, vaikka se ei meidän aikamme kerrostalojen reunustamana siltä näytä."

(Elämänkuvaus Prahasta 1940-50 luvun vaihteessa.)

Lieko Zachovalová (1998) Prahan ääni.  Ote sivulta: 127-128.

Kapalné médium je zahájena = Liemellä aloitetaan

Karel Hynek Mácha - Tšekkiläinen runoilija

Karel Hynek Mácha - kuva täältä

Karel Hynek Mácha (16.11.1810 - 6.11.1836) kasvoi Prahassa. Hän oli tehtaan työnjohtajan poika, ja oppi latinan ja saksan koulussa. Hän lähti opiskelemaan lakia Prahan yliopistoon. Opiskeluaikanaan hän tutustui teatteriin ja esiintyi mm. näyttelijänä. Teatterissa hän tapasi Eleonora Šomkován, jonka kanssa hän sai lapsen avioliiton ulkopuolella. Naimisiin he menivät vasta myöhemmin.

Machá nautti matkoista, retkistä vuorille ja oli innokas kävelijä. Lopulta hän muutti pieneen kaupunkiin Litoměřiceen, joka sijaitsi n. 60 km päässä Prahasta. Myöhemmin hän alkoi työskennellä oikeusavustajana ja kirjoitti vapaa-aikanaan runoja.

Karel Machá oli ehtinyt olla Eleonoransa kanssa naimisissa vain kolme päivää, kun hän sairastui vakavasti keuhkokuumeeseen ja menehtyi. Machá haudattiin Litoměřicen pienelle hautausmaalle. Kuolemansa jälkeen kun hänet oli tunnustettu julkisesti hyväksi runoilijaksi, hänen ruumiinsa kaivettiin haudasta ja siirrettiin parempaan, Vyšehradin hautausmaalle Prahaan vuonna 1939.

Hänen kunniakseen on pystytetty patsas Petřínin kukkulalle. 

Machan patsas Petřínin  puistossa - kuva täältä

Machán neroutta ylistettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen; niin kuin on käynyt monille muillekin taiteilijoille. Varsinkin hänen lyyristä eeppistä kokoelmaansa nimeltä Maj (Toukokuu), joka julkaistiin vuonna 1836 vähän ennen hänen kuolemaansa, pidetään nyt yhtenä Tsekin klassikkoina, sekä yhtenä parhaista runoista mitä maassa on koskaan kirjoitettu. 

Machá kirjoitti myös kokoelman elämänkerrallisia luonnoksia, nimeltään Kuvia elämästäni, sekä romaanin Cikáni. Teoksessaan Päiväkirja matkustaa Italiaan hän kuvailee matkaansa Venetsiaan, Triesteen ja Ljubljanaan vuonna 1834. Syksyllä 1835 julkaistussa teoksessaan Secret Diary  hän kuvailee arkea ja elämää Eleonora Šomkován kanssa, mukana on myös heidän kahden välistä salakirjoitusta.

Info: Wikipedia

Dům

Ulokeikkuna Vanhassa kaupungissa, 2010

Suomalaisyntyinen Lieko Zachovalová kertoo vuodesta 1958 kirjassaan, miten heidän perheensä ostivat Prahasta silloin kotinsa, 1930 luvulla rakennetun funkistalon. Silloisessa Tšekkoslovakiassa asuntoa ostavien piti valtiolle todistaa mm. olevansa hyödyllisiä kansalaisia yhteiskunnalle, ja hankkia suosituksia työnantajilta, ennen kuin lupa asunnon ostoon herui.

"Lapsettomalle pariskunnalle rakennetussa pienessä sievässä funkishuvilassa asui täst´edes kuusi ihmistä, koira ja kohta vielä kissakin. 

Talo on tosiaankin varsin pieni, ulkoisilta mitoiltaan 10,5 x 5 metriä, mutta tilaa on sentään kolmessa kerroksessa. Me majoitumme Marcelin ja lasten kanssa yläkerran kahteen makuuhuoneeseen tilavan kylpyhuoneen naapuriin, suuresta olohuoneesta erotimme pienemmän osan isolla kirjakaapillamme isoisä Bohuslavin käyttöön, mamma Jeanne vetäytyi talon rauhaisimpaan soppeen kellarikerrokseen, missä alkuperäisellä omistajalla oli ollut työhuone. Siellä oli silloin myös pesutupa, pieni ilmeisesti palvelijan huoneeksi tarkoitettu tila, kylmä ruokakomero ja pannuhuone. Alakerrassa on eteinen, wc ja pieni keittiö, josta voi ojentaa astiat ja ruoat luukun läpi olohuoneen ruokailuosaan. 

Yläkerran suurista panoraamaikkunoista, myös kylpyhuoneesta, näkyi lähes koko Praha. Kaiken tämän yläpuolella on vielä osittain katettu kattoterassi. Toiselle suurelle terassille, josta oli portaat puutarhaan, avautui ovi suoraan olohuoneesta. 

Alun perin omistajat olivat sitoutuneet pitämään tonteillaan vain koristepuutarhaa, mutta sota-aikana niihin oli tietenkin istutettu hedelmäpuita ja viljelty vihanneksia ruokapulan helpottamiseksi. Meidänkin pienessä puutarhassamme oli lähes päällekäin luumupuu, kirsikkapuu, hapankirsikkapuu, kolme arpikoosipuuta, yksi persikkapuu, marjapensaita ja mansikkamaa. 

Isoisä Bohuslav oli elementissään. Sitä paitsi hän löysi pian tiensä erilaisiin talkoohommiin. Ukot kunnostivat lähistöllä vanhan majatalon kulttuuritaloksi näyttämöineen päivineen."

Lieko Zachovalová (1998) Prahan ääni. Edita: Helsinki. Tekstikatkelma sivulta 195.

Otsikko: Dům = talo

Potraviny

" Ehkä ensimmäinen hämmästykseni aihe oli sana POTRAVINY, joka oli tekstattu jokaisen ruokakaupan kilpeen. Ruokatavaraa niissä oli varsin niukalti tarjolla, mutta pullojen rivistöt olivat komeat. Olisikohan kyseessä portviini, vaikka vähän kummallisesti kirjoitettuna, aprikoin. Mutta eihän portviini ollut tämän maan kansallisjuoma. Olut se oli ja sitä sai tietenkin joka kaupasta. Potraviny asettui siis pian oikeaan merkitykseensä: ELINTARVIKKEITA."

Lieko Zachovalova kirjoittaa elämästään Prahassa n. vuonna 1948, muutettuaan sinne ja opetellessaan maan tavoille.

Tekstiote kirjasta: Lieko Zachovalova. 1998. Prahan ääni.

Kuva täältä: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/93/Prague_potraviny.jpg

Mikään ei ole pysyvää

 

"Ensimmäisen kerran olin matkustanut Prahaan vanhan vallan aikaan, jouluna. Oli ollut melkein kymmenen astetta pakkasta ja kostea alilämmennyt sumuinen viima katuja pitkin. Ainoita lämpimiä paikkoja tummanruskeat kapakat, joissa paloi avotuli ja jouluyönä kirkko, jonka penkkien alle oli laitettu kuumana hehkuvia hiilipönttöjä niin, että jalat hikosivat ja pää oli kylmä kuin ulkoilmassa. 

Kirkonmenojen jälkeen olimme saaneet huidottua taksin ja istuneet vaimoni kanssa matalaoktaanista käryttävän Skodan takapenkillä läpi kaupungin. Kuljettajalla oli ollut etupenkin jalkatilassa kannellinen muoviämpäri, ja siinä vettä ja kaksi karppia. 

Olimme sulattaneet kädellä jäätyneisiin sivuikkunoihin katselureiät ja tihrustaneet öistä kaupunkia. Olimme tahtoneet nähdä matkalla Kultakujan ja taksinkuljettaja oli ajanut sinne ylös pitkin kapeita katuja ja lopuksi niin kapeille, ettei sielä oikein enää autolla päässyt. 

Vaimoni oli tarttunut minua kädestä ja silittänyt, ja sanonut niin kuin jostakin muusta asiasta, että mikä tahansa voi muuttua ympäri eikä mikään ole pysyvää."


Tekstiote: Olli Jalonen. 2000. Yhdeksän pyramidia. 
Kuva: Otettu jonkun prahalaisen kahvilan seinällä olleesta kuvasta.

Kirjailija Milan Kundera

Milan Kundera (s. 1. huhtikuuta 1929 Brno, Tšekkoslovakia) on yksi tunnetuimmista tšekkiläisistä kirjailijoista. Vuodesta 1981 hän on kuitenkin ollut Ranskan kansalainen ja 1990-luvun alusta lähtien hän on julkaissut teoksensa ranskaksi.

Milan Kundera - kuva täältä

Kunderan isä Ludvík Kundera oli kuuluisa pianisti, musiikkitieteilijä ja myöhemmin Brnon musiikkikorkeakoulun rehtori. Hän oli myös säveltäjä Leoš Janáčekin oppilas. Kundera osallistui monien muiden tšekkiläisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden tavoin Prahan kevääseen vuonna 1968. Hänen ensimmäinen romaaninsa oli Pila (Žert), joka tunnettiin Suomessa aiemmin nimellä Tšekkiläinen pila. Pila on satiirinen näkemys totalitaarisuuden ja kommunismin ajasta.

Neuvostoliittoon kohdistuneen kritiikin takia Kundera joutui nopeasti Neuvostoliiton miehityksen jälkeen mustalle listalle. Vuonna 1975 hän pakeni Ranskaan, jossa kirjoitti Naurun ja unohduksen kirjan (Kniha smíchu a zapomnění). Romaani kertoo tšekkiläisistä, jotka vastustavat Neuvostoliiton järjestelmää monin eri tavoin. Se on omalaatuinen yhdistelmä romaania, novellikokoelmaa ja tekijän mietiskelyä.

Vuonna 1984 Kundera julkaisi tunnetuimman romaaninsa, Olemisen sietämättömän keveyden (Nesnesitelná lehkost bytí). Teoksen päähenkilöinä on neljä tšekkiä, jotka yrittävät sopeutua yhdessäeloon ja neuvostovaltaan Prahan kevään jälkeen. Yhdysvaltalainen Philip Kaufmann ohjasi romaanista elokuvaversion vuonna 1988.

Vuonna 1990 ilmestynyt Kuolemattomuus (Nesmrtelnost) ja sitä seuraava teos Kiireettömyys (La lenteur), Kunderan ensimmäinen ranskankielinen romaani, ovat aiheeltaan yleismaailmallisempia kuin Kunderan aiemmat työt. Hän kritisoi teoksissa 1900-luvun lopun teennäistä, teknokraattista ja epäinhimillistä länsieurooppalaista elämäntapaa.

Kundera tunnetaan tyylistään yhdistää toisiinsa fiktiota ja filosofisia sivuhyppäyksiä. Saman tyylin kirjailijoita ovat muun muassa Alain de Botton ja Adam Thirlwell. Romaanien lisäksi Kundera on kirjoittanut näytelmiä, runoja ja esseitä. Hänen ensimmäinen teoksensa oli runokokoelma Člověk zahrada širá. Kundera sai Ranskan akatemian kriitikkopalkinnon vuonna 1987 esseekokoelmastaan Romaanin taide (L'Art du Roman).

Milan Kunderan omat kotisivut löytyvät täältä: http://www.kundera.de/english/

Tekstiote: Wikipedia/Milan Kundera

Jaroslav Hašek (kirjailija) sekä Vojìn Švejk (sotamies)

Kun sotamies Švejk suoritti asevelvollisuuttaan ennen sotaa, hänet todettiin idioottina palveluskelvottomaksi. 

Sodan syttyessä hän sai heti käskyn astua palvelukseen, sillä sodassa tarvitaan ennen kaikkea idiootteja.

"Sodan ovat itse asiassa saaneet aikaan idiootit, ja ellei idiootteja tarvittaisi sodassa, olisi koko päämajan henkilökunta kotiutettava", Švejk itse sanoo.

Tekstiote: Henrik Tikkanen (1982) Idiootin tie kuolemattomuuteen.

Kuva 2: Švejkillä on ongelmia ylempien armeijaherrojen kanssa

"Suuri aika vaatii suuria ihmisiä", on teoksen aloituslause.

Kirjan päähenkilö, kunnon sotamies Josef Švejk, on prahalainen koirien kaupustelija, jonka liiketoimintaidea on myydä sekarotuisia piskejä rotukoirina. Hän on viisaasti tyhmä mies, joka joutuu puhumalla vaikeuksiin ja puhumalla selviytyy niistä.

Romaanin tapahtumat lähtevät käyntiin, kun istuessaan oluella Švejk kommentoi Sarajevossa tapahtunutta arkkiherttua Frans Ferdinadin murhaa. Tuo kipinä sytytti ensimmäisen maailmansodan. Švejk on sekoittavinaan surmatun kahteen muuhun Ferdinandiin, joista toinen joi hiusvettä ja toinen söi koirankakkaa. 

Salaisen poliisin virkailija passittaa Švejkin vankilaan, josta hän joutuu mieli- ja sotilassairaalaan ja sitten palvelijaksi juopolle sotilaspappi Katzille, joka häviää Švejkin korttipelissä yliluutnantti Lukašille. Yliluutnantti Lukáš on tšekkiläismielinen, sympaattinen upseeri ja parantumaton naistenmies. Švejkin kommellusten takia he joutuvat matkalle kohti rintamaa ja joukkoon liittyy mm. suursyömäri Baloun. 

Taisteluihin teoksessa ei milloinkaan ehditä. Siitä pitävät huolen byrokratia ja Švejk. Sen sijaan se on täynnä käsittämättömiä tilanteita ja ihmeellisiä henkilöhahmoja. Militarismille ja virkavaltaisuudelle nauretaan avoimesti. Militarismia pidetään teoksessa yleensäkin ihmisyyden vastaisena ilmiönä. Švejkin tavoitteena on vain selvitä hengissä, ja sodan jälkeen hän aikoo palata rauhassa prahalaiseen kantakapakkaansa U Kalichaan eli Pikariin.

Teos kuvaa kuitenkin johdonmukaisesti pieniä ihmisiä. Hašek piirtää kuvan Itävalta-Unkarin armeijasta, joka on täynnä inhimillisiä heikkouksia. Rivimiehiä kiinnostaa laiskottelu, kortin pelaaminen, juominen ja syöminen. Aliupseerit ovat yksinkertaisia ja raakoja, virkamiehet korruptoituneita, sotilaspapit juoppoja mässäilijöitä ja ylemmät upseerit simputtajia, kiipijöitä, seniilejä tai muuten hulluja. Toinen teoksessa vilahtava kenraali on kiinnostunut käymälöistä ja toista kiinnostaa lähinnä hirttotuomioiden jakaminen.

Kuva 3: Kirjailija Jaroslav Hašek

Jaroslav Hašek (30.4.1883 - 3.1.1923) syntyi Prahassa, joka kuului tuolloin Itävalta-Unkariin. Hänen isänsä Josef Hašek oli matematiikan opettaja ja äitinsä Kateřina ajan tavan mukaan kotirouva. Perheessä oli vielä nuorempi poika Bohuslav ja poikien orvoksi jäänyt serkkutyttö Maria. Perheen köyhyys pakotti muuttamaan usein ja Jaroslav Hašekilla oli lapsuudessaan yli kymmenen eri kotiosoitetta. Ehkäpä juuri jatkuva muuttaminen lapsuudessa sai Hašekin tuntemaan aikuisena kodittomuutta ja vaellushalua. Isä kuoli, kun poika oli kolmetoistavuotias ja äidin taloudelliset ongelmat pahenivat.

Täytettyään viisitoista vuotta Hašek jätti lukion ja ryhtyi opiskelemaan apteekkariksi. Kuitenkin hän lopulta valmistui kauppakoulusta ja oli hetken pankkivirkailijana. Hän toimi myös koirien kaupustelijana. Koirien kaupustelija on myös hänen mestariteoksensa sankarin, Švejkin ammatti. Enimmäkseen Hašek kuitenkin työskenteli vapaana kirjoittajana sekä toimittajana. Vuonna 1910 hän avioitui Jarmila Mayerován kanssa.

Avioliitosta tuli onneton, sillä Hašek ei saanut elämäänsä järjestykseen. Vuonna 1913 Jarmila Mayerová muutti takaisin vanhempiensa luokse. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914 Hašek liittyi armeijaan. Monet Švejkin henkilöhahmoista perustuvat hänen armeijassa tapaamisiinsa oikeisiin ihmisiin. Kovin kauan hän ei joutunut olemaan rintamalla, sillä joutui venäläisten sotavangiksi vuonna 1915. Sotavankeus oli Hašekille helpompaa kuin muille vangeille, sillä hän pääsi leirin kirjuriksi. Seuraavana vuonna hän pääsi pois leiriltä, sillä hän liittyi vastaperustettuun Tšekkilegioonaan propagandan kirjoittajaksi.

Vuosi 1917 oli Venäjällä vallankumousvuosi. Bolševikkikumouksen jälkeen Hašek muutti Moskovaan liittyäkseen Puna-armeijaan. Hänestä tuli Bulgaman kylän komentaja ja kuvailee tätä aikaa koottuihin teoksiinsa sisältyvässä novellissa. Hašekin omien sanojen mukaan juopunut eversti syytti asemalla häntä vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Bolševikit ottivat syytökset todesta ja Hašekia uhkasi kuolemantuomio. Näiden tapahtumien johdosta Hašekin oli pakko paeta maasta. Näille tapahtumille ei kuitenkaan ole muuta lähdettä kuin Hašekin oma kertomus. Vaikka olikin yhä muodollisesti naimisissa Jarmila Mayerován kanssa, Hašek solmi uuden avioliiton.

Vuonna 1919 Hašek pääsi viimein palaamaan kotikaupunkiinsa Prahaan, joka oli nyt vastaperustetun Tšekkoslovakian tasavallan pääkaupunki. Elämä ei ollut helppoa, sillä sota-aikaisten tapahtumien vuoksi Hašekia pidettiin petturina. Lisäksi hän oli jo melko alkoholisoitunut. Hänellä oli vaikeuksia saada teoksiaan julkaistuksi ja hän ponnisteli saadakseen "Kunnon sotamies Švejkin" valmiiksi.

Prahasta Hašek muutti maaseudulle Lipniceen, missä vietti aikaansa viimeistellen romaaniaan. Hän sairasti tuberkuloosia ja oli vaarallisesti ylipainoinen ja hänen oli pakko sanella käsikirjoitus, sillä voimat eivät riittäneet kirjoittamiseen. Heikko terveys ja epäsäännöllinen elämä veivät Hašekin hautaan kesken luomiskauden.

Hašek ehti kuolla ennen Kunnon sotamies Švejkin valmistumista, mutta keskeneräinen kirja käännettiin yli kuudellekymmenelle kielelle ja siitä tuli välittömästi menestys. Pääteoksensa lisäksi Hašek ehti kirjoittaa noin 1 500 lyhyttä novellia. Luonteeltaan Hašek tunnettiin boheemina ja hauskana. Hän kuoli vain 39-vuotiaana tuberkuloosiin.

Hašek oli henkilö joka teki pilaa kaikesta, myös itsestään. Hän ei tyytynyt vain pilapuheisiin, vaan rakasti myös käytännön piloja. Kirjoittamista hän ei pitänyt taiteena, vaan työnä, joka pitää suorittaa ja kirjoitti spontaanisti. Elämäntyylinsä takia häntä pidettiin vastuuttomana, juoppona, rettelöitsijänä ja kulkurina. Tutkija Jindrich Chalupecký on epäillyt hänen poteneen maanis-depressiivistä mielialahäiriötä, mitä on tosin vaikea vahvistaa näin monen vuosikymmenen jälkeen.

Otsikko: Vojìn Švejk = Sotamies Svejk

Tekstiote: Wikipedia/Svejk, sekä Wikipedia/Jaroslav Hašek

Numeroidut kuvat netistä, muut omia: 

Kuva 1: http://www.blog2punt0.nl/uploaded_images/svejk-door-Joseph-Lada-751080.jpg

Kuva 2: http://uh.edu/engines/svejk.jpg

Kuva 3, kirjailija itse: http://www.svejkcentral.com/images/Jaroslav%20Hasek.jpg

Kirjailija Bohumil Hrabal

Bohumil Hrabal (28.3.1914 – 3.2.1997) oli 1900-luvun merkittävimpiä ja suosituimpia tšekkiläisiä kirjailijoita. Hrabalin teokset ja verevä, erikoislaatuinen tyyli ovat vaikuttaneet kirjallisuuteen 1960-luvulta lähtien myös kansainvälisesti kymmenille kielille tehtyjen käännösten ansiosta. Suomeksi on julkaistu toistaiseksi (2008) kolme Hrabalin teosta.

Bohumil Hrabal syntyi Brnossa aviottomana lapsena eikä hänen biologista isäänsä tiedetä. Hänen äitinsä meni 1920 naimisiin Polnán panimon kirjanpitäjän František Hrabalin kanssa, joka otti Bohumilin pojakseen. Perhe muutti Elben (tšekiksi Labe) varrella sijaitsevan Nymburkin panimoon, jonka johtajana František Hrabal toimi. Bohumil vietti suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Nymburkissa, ja tämä aika näkyy monissa hänen teoksissaan, kuten ns. Pikkukaupunki veden äärellä -trilogiassa (Městečko u vody, julk. 1976-1981, ei suomennettu).

Hrabal ei ollut erityisen hyvä koulussa. Häntä kiinnostivat enemmän panimon värikäs elämänmeno ja erityisesti isäpuolensa veljen Josefin eli Pepin-sedän edesottamukset. Pepin-setä oli "tullut kylään ja jäänyt loppuelämäkseen", ja hänen puheensa ehtymätön vuo vaikutti Hrabalin myöhempään kirjalliseen tyyliin. Tällaiselle puheelle Hrabal loi sittemmin oman verbinkin tšekin kieleen, pábit, substantiivi pábění. Esimerkki Pepin-sedän tavasta suoltaa monologia loputtomiin on jalostettu kirjalliseen muotoon teoksessa Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille (Taneční hodiny pro starší a pokročilé, 1964, suomentanut saksasta Aarno Peromies 1966).

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1935 Hrabal aloitti opinnot Prahan yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, mutta kävi myös kirjallisuushistorian, taiteen ja filosofian luennoilla. Saksan miehitettyä maan 1939 korkeakoulutus lakkautettiin ja Hrabal valmistui vasta 1946. Toisen maailmansodan aikana Hrabal työskenteli mm. Kostomlatyn rautatieasemalla, mikä heijastui muiden elämänvaiheiden tavoin hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Jiří Menzel ohjasi Hrabalin lyhytromaanista Ostře sledované vlaky, 1964, samannimisen elokuvan (suom. Tarkoin vartioidut junat), 1966, joka voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin 1967.

Sodan jälkeen Hrabal työskenteli vakuutusmyyjänä, kauppamatkustajana ja teräsvalimolla (vuodesta 1949), missä tapahtuneen vakavan onnettomuuden jälkeen hän toimi jätepaperin pakkaajana 1954-1959. Tätä aikaa hän työsti mm. yhdessä kuuluisimmista romaaneistaan Liian meluisa yksinäisyys (Příliš hlučná samota, 1976, suom. Eero Balk 2008).

Ammattikirjailijaksi Hrabal ryhtyi 1963 luopuessaan kulissimiehen töistä. Omaleimaisen kielensä ja elinvoimaisten tarinoidensa ansiosta Hrabalista tuli nopeasti Tšekkoslovakian suosituin nykykirjailija 1960-luvun loppupuolen vapautuvassa kulttuuri-ilmapiirissä. Prahan kevään päätyttyä neuvostomiehitykseen 1968 Hrabalin asema heikkeni eikä hänen teoksiaan julkaistu vuosiin kotimaassa, vaan ainoastaan samizdat-painoksina ja ulkomailla. Vasta kun hän oli julkaissut itsekriittisen tekstin Tvorba-lehdessä 1975, hänen teoksiaan alettiin jälleen julkaista Tšekkoslovakiassa. Sensuuri kuitenkin vaati monesti muutoksia teksteihin. 1980-luvulla Hrabal joutui jälleen kahnauksiin sensuurin kanssa julkaistuaan uudelleen luvatta romaanin Tarjoilin Englannin kuninkaalle (Obsluhoval jsem anglického krále, 1971, suom. Hannu Ylilehto 1991). Vasta sosialismin romahdettua Itä- ja Keski-Euroopassa voitiin Hrabalin koottujen teosten (19 osaa, 1991-1997) julkaiseminen aloittaa. Kootuissa teoksissa on kirjailijan avustuksella huomioitu myös se, että sensuurin vuoksi hänen teoksistaan oli monesti julkaistu eri aikoina ja eri maissa toisistaan poikkeavia versioita.

Bohumil Hrabal kuoli 3.2.1997 pudottuaan prahalaisen sairaalan kuudennen kerroksen ikkunasta. Lopullista varmuutta siitä, oliko kyseessä pulujen ruokinnan yhteydessä tapahtunut onnettomuus vai itsemurha, ei ole saatu. Monet kohdat Hrabalin tuotannossa viittaavat joka tapauksessa siihen, ettei tällaisen itsemurhan ajatus ollut hänelle vieras. Myös iäkästä kirjailijaa piinanneet vaivaisuus ja Pipsi-vaimon kuoleman jälkeinen alakulo sekä mahdollinen yhteys Prahan defenestraatioihin tukevat itsemurhateoriaa. Hrabal haudattiin perhehautaan Hradištko u Sadskéssa.

Tekstiote: Wikipedia/Bohumil Hrabal
Kuvat netistä:
http://www.dobre-knihy.cz/images_obsah/sp1264428098hrabal.jpg
http://img.radio.cz/pictures/spisovatele/hrabal_bohumil10x.jpg

Runoilija Jaroslav Seifert

"... poetry has occupied a very important position in our cultural life. It is as though poetry, lyrics were predestined not only to speak to people very closely... but also to be our deepest and safest refuge, where we seek succor in adversities we sometimes dare not even name."

(from Nobel lecture, 1984)

Jaroslav Seifert (1901 - 1986) oli tšekkiläinen runoilija, kirjailija ja toimittaja. Hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1984. Hän julkaisi eläessään mm. yli 30 runokokoelmaa.

Seifert syntyi Zizkovin kaupunginosassa Prahassa köyhään työläisperheeseen. Hän auttoi koulupoikana isäänsä tämän työssään viemällä iltapäivisin asiakkaille tavarantoimituksia ympäri Prahaa. Seifertin nuoruudessa suurta osaa näytteli vuonna 1917 tapahtunut Venäjän vallankumous, joka antoi suuntaa hänen omalle ajattelulleen. Kirjoittaminen oli hänelle läheistä ja luonnikasta. Lopulta hän keskeytti yliopisto-opintonsa saadakseen toimia toimittajana sekä luomaan uraansa journalistina. Hän aloitti työnsä kommunistisessa lehdessä Rudé Pravo:ssa.

Seifertin ensimmäinen runokokoelma ilmestyi vuonna 1921. Hän oli kommunistipuolueen jäsen ja kommunististen julkaisujen toimittaja. Vuonna 1929 hänet erotettiin kommunistisesta puolueesta, koska Seifert yhdessä muutamien muiden toverien kanssa oli arvostellut puolueen muuttuneen liian bolshevistiseksi.

Vuonna 1949 Seifert lopetti lehtikirjoittelun ja omistautui täysin kirjallisuudelle. Hänen runonsa voittivat useita kansallisia ja kansainvälisiä palkintoja. Häneltä on julkaistu eri kielillä kymmeniä teoksia vuosikymmenten aikana.

Seifert kuoli Prahassa 10.1.1986.

Suomeksi on julkaistu 1985 kokoelma Ruttopylväs (Morový sloup, 1981, suomentanut Hannu Ylilehto).

Tekstiote: Wikipedia/Jaroslav Seifert

Kuva netistä: http://www.literature-prize.com/seifert.jpg

Praha 21.8.1968 / Prahan Kevät

Kuva

"Klo 3.20 heräsin opiskelija-asuntola Budecissa varovaiseen itsepintaiseen koputukseen. Olin sikeässä parisen tuntia kestäneessä unessa käytyäni tiistai-iltana myöhäisnäytöksessä katosmassa Jirí Menzelin uusinta elokuvaa, 70 minuutin pituista komediaa Rozmarné leo. Alakerran iäkäs päivystäjä seisoi ovella järkyttyneenä ja yritti sanoa minulle jotakin. Hän sai sanotuksi, että minua pyydetään alakerrassa puhelimeen, mutta sitten hän alkoi puhua niin sekavasti, että oli mahdoton saada selvää, mitä hän tarkoitti. Hänen sanansa hukkuivat itkuun. 

Lähdin kiireimmiten kaupungille; otin kameran ja vaivalloisen ison magnetofoonin mukaan. Sitä ennen yritin turhaan saada puhelua Suomeen. Kuulin koko ajan matalalla lentävien koneiden äänen. 

Klo 4.30 paloaseman sireeni tiedottaa parin minuutin ajan maan pääkaupungin joutuneen vieraiden haltuun. Kadulla ajavat henkilöautot huudattavat taukoamatta äänitorviaan. Lähellä Kansallismuseota tapaan iäkkään työläisen: "Siinä meillä ystävät, sikoja ne venäläiset ovat".

Klo 4.40, Václavské namesti. Koneita ei tule enää ollenkaan. Ensimmäiset raitiovaunut kulkevat tupaten täynnä molempiin suuntiin katua. Valaistuista vaunuista katsoo ulos itkettyneitä, harmaita työläiskasvoja. 

Klo 4.50, koneita tulee jälleen, mutta nyt päivän valjetessa ne lentävät niin korkealla, että niiden tunnuksia ei pelkällä silmällä erota. Hetki sitten kuului pääaseman suunnasta panssarien ääniä. Radiossa kerrottiin juuri, että Itävallan vastainen raja on suljettu.

Klo 5.07. Kuulin ensimmäiset laukaukset. Ne vaikuttivat kirvääritulelta, mukana saattoi olla myös pari konepistoolisarjaa. Luulen, että ampuminen tapahtui jossakin keskuskomitealla päin. Kävelen eteenpäin Na Prikopéa pitkin ja ajattelen, että äsken likvidoitiin puoluejohtajia.

Klo 5.30. Prahan radio on ollut hiljaa lähes tunnin. Keskipitkillä aalloilla toimii salainen asema Vltava. Minulle kerrottiin, että keskuskomitean luona on ammuttu kuoliaaksi kaksi miestä, toinen heistä oli opiskelija. Samoilla tienoilla nainen on jäänyt venäläisen panssariauton alle, mutta auto jatkoi matkaansa." 

 (Reijo Nikkilä, Praha 21.8.1968)

Kuva



" Klo 6.30 Prahan radion kuuluttaja sanoo: "Kun kuulette kansallislaulun soivan, kaikki on lopussa".

Klo 6.37 Prahan radio soittaa Tšekkoslovakian kansallislaulun." 

(Jaakko Okker, Toivon ja pelon päiväkirja, teoksessa Praha 21.8.1968)



Kuva

Prahan kevät (tšek. Pražské jaro) on nimitys poliittisesti liberaalille ajanjaksolle kommunistisessa Tšekkoslovakiassa, joka alkoi 5. tammikuuta 1968 ja päättyi 21. elokuuta 1968 Varsovan liiton miehitettyä maan. Tšekkoslovakialaiset olisivat halunneet rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia, mutta hanke kaatui Neuvostoliiton johdon vastustukseen.

Prahan kevään pääarkkitehtina toimi Alexander Dubček, joka noustuaan valtaan v. 1968 aloitti välittömästi toimenpiteet poliittisten uudistusten tekemiseksi. Sananvapaus, talouden desentralisaatio ja stalinismin aikaisten poliittisten vainojen uhrien rehabilitoinnit olivat uudistajien tärkeimpiä tavoitteita. Tšekkoslovakian yhtenäisvaltion muuttaminen Tšekin ja Slovakian liittovaltioksi oli myös asialistalla.

21. elokuuta 1968 Neuvostoliitto liittolaisineen, Romaniaa ja Albaniaa lukuun ottamatta, miehitti maan. Neuvostotankit vyöryivät Prahan keskustaan. Leonid Brežnevin johtama Neuvostoliitto piti omaa järjestelmäänsä ainoana oikeana eikä hyväksynyt liittolaisensa toimintaa. Tšekkoslovakialaiset eivät nousseet aseelliseen vastarintaan ja Unkarin kansannousun kaltaiselta teurastukselta vältyttiin.

Kuva

Länsi-Euroopan kommunistiset puolueet tuomitsivat Neuvostoliiton toiminnan. Suomessa suhtautuminen Prahan tapahtumiin jakoi kansandemokraattisen liikkeen kahtia Neuvostoliiton toiminnan tuominneeseen enemmistöön ja neuvostomieliseen oppositioon eli taistolaisiin, joka tuki miehitystä. Muut suomalaiset puolueet eivät tuominneet miehitystä, tämä selittyy suurelta osin suomettumisella.

Uudistusmielinen linja sai jatkua heikentyneenä vielä talven yli huhtikuuhun 1969, kunnes vallan otti Neuvostoliitolle mieluisa ehdokas, Gustáv Husák. Hän käynnisti "normalisaationa" tunnetun prosessin, joka jatkui aina vuoteen 1989 asti.

Lieko Zachovalová - Kuva

Suomalaissyntyinen Lieko Zachovalová (synt. 13.8.1927, kuva yllä) on yksi Suomen tunnetuimpia radioääniä ja hän raportoi Prahan kevään tapahtumista Suomen Yle:n kirjeenvaihtajana. Lieko Zachovalová toimitti useita radio- ja televisiolähetyksiä Tšekkoslovakiasta Suomeen.  Ohessa linkki Ylen Elävään Arkistoon ja Zachovalován raporttiin Prahan keväästä:

Linkki tässä: http://www.yle.fi/elavaarkisto


Panssarien tuloa Prahaan todistanut nuori valokuvaaja Libor Hajský näki ensimmäiset uhrit Prahan radiotalon edessä ja mielenosoittajien sytyttävän panssareita tuleen. Tässä linkki hänen ottamiinsa kuviin.

Lähde: Wikipedia/Prahan kevät ja Lieko Zachovalová

Pentti Saarikoski ja Prahan päiväkirjat



Pentti Saarikoski (2.9.1937 - 24.8.1983) oli runoilija, suomentaja ja sotien jälkeisen Suomen yksi merkittävimpiä kirjailijoita. Marraskuusta 1966 tammikuuhun 1967 Pentti Saarikoski oleskeli Prahassa. Hän muokkasi kokemuksesta omaelämäkerrallisen kirjan Aika Prahassa keväällä 1967. Postuumisti ajasta on julkaistu Prahan päiväkirjat vuonna 1998. Prahassa hän ylläpiti suhdetta syyskuussa 1966 tapaamaansa itäsaksalaiseen runoilija Sarah Kirschiin, jonka oli vaikea saada viisumia länteen.

Henkilönä Saarikoski oli jo ennen termin tutuksi tulemista "julkkis", jonka tekemisiä seurattiin ja joka kertoi mielellään asioistaan lehdille. Sekä hänen henkilöönsä että tuotantoonsa vaikutti rankka alkoholin käyttö. Se johti delirium-kohtaukseen ja sairaalahoitoon joutumiseen jo vuonna 1968 (ennen kohtausta hän ehti maalata Che Guevaran erään lausahduksen asuntonsa seinään: "Patria o muerte" – "Isänmaa tai kuolema"). Silti hän ei muuttanut juomatapojaan vaan jatkoi valitsemallaan linjalla aina kuolemaansa asti. Lisäksi hänen viimeinen vaimonsa kertoo Saarikosken polttaneen parhaimmilla päivillään noin kolme askia North Statea ja olleen lähes jatkuvasti ainakin parin lasillisen mukaisessa olotilassa (1960-luvulla Saarikoski itse kertoo päiväkirjassaan pilanneensa keuhkonsa ja kuntonsa kahdella päivittäisellä askilla ja ainakin yhdellä tai kahdellakin viinapullolla päivässä). Pekka Tarkan mukaan Saarikoski kuitenkin piti pitkään myös selviä kausia, jolloin työskenteli, mutta viime vuosinaan luopui näistä, jolloin kunto huononi nopeasti.

Saarikosken elämää on käsitellyt laajasti Pekka Tarkka kaksiosaisessa elämäkertateoksessaan. Hän arvioi Saarikosken merkityksen suomalaisen kirjallisuuden historiassa erittäin suureksi, mutta toteaa tämän olleen erittäin ristiriitainen persoona. Suhteen julkisuuteen on sanottu saaneen joskus hyvinkin narsistisia sävyjä. (Lähde: Wikipedia/Pentti Saarikoski)

Saarikosken aika Prahassa

Loka-marraskuussa v. 1966 ennen lähtöään Prahaan Saarikoski eli Helsingissä kuin viimeistä päivää. Viina tuhosi hänen sisuksiaan; aikalaistodistusten mukaan hän kulki "selkä köyryssä, ja naama irveessä ja turvoksissa". Hänellä ei näyttänyt olevan edessään muuta kuin jyrkkä alamäki suoraan hautaan. Hän oli ahdistunut selkäkivuistaan, mutta ilmeisesti ennen muuta siitä, että hän oli saanut ensimmäisen epileptisen kohtauksensa. Lisäksi avioliitto oli hunningolla.

Prahaan saapuessaan Saarikoski oli surkeassa kunnossa. Hän asui Rosy Luxemburgové 3:ssa Ludvik Veselýn poikamiesyksikössä ja hänen isäntäväksensä kauhuna oli, että hän sytyttäisi tupakoidessaan huoneensa tuleen, niin kuin oli tehnyt Bukarestin hotelli Nordissa. Hänen kätensä vapisivat niin, että hänen täytyi käyttää kravattiaan ohjaavana liekana viedessään suuhun konjakkilasia, johon oli sekoitettu munankeltuainen ja sokeria.

Siisteyden ylläpito oli hankalaa vanhassa kivitalossa, jossa sähkö reistaili, parvekkeentapainen ulkohuone oli kylmä ja huoneen lämmitys hankalaa. Saarikoski oli useinkin sillä tavoin ryvettyneen näköinen, että vaarana oli joutua "loisia" metsästävän poliisin kynsiin. Aamuisin Saarikoski kävi oluella kantapaikassaan, oikeastaan olohuoneessaan, Rosy Luxemburgovén kulmassa olevassa ruokalassa, jossa kamina lämmitti. Saarikoski viihtyi tarkkaillessaan kaapin alahyllyille kumartuvien tarjoilittarien alushousuja tai vieruspöydän "kuolevaa miestä". Lounaalla hän kävi päivittäin kirjailijaliiton klubilla, jossa hänellä oli vakiopaikka. Sieltä hän siirtyi kirjoittamaan yksiöönsä tai kiertelemään päiväkirjavihko taskussaan kaupungin olutkapakoita ja viinitupia.

Valon ja lämmön puute nostattivat Prahan ylioppilaat kapinaan, josta kehittyi kommunismin vararikon lopullisesti paljastanut Prahan vuosi 1968. Sama ongelma, kehnot sähkölaitteet ja oikkuileva kamina, ajoi Saarikosken ulos huoneestaan kirjoittamaan kapakoissa. Aluksi hän kirjoitti normaaliarkeille lyhyen numeroidun luvun kerrallaan, joskin humala saattoi pahimmillaan saada kynän kirpoamaan. Yksiössään hän kirjoitti tekstinsä koneella puhtaaksi ja ilmoitti Kustannusosakeyhtiö Otavan Heikki A. Reenpäälle tulossa olevasta käsikirjoituksesta.

Saarikoski havaitsi ennen pitkää kirjoittavansa "muistikirjaa tai almanakkaa". Kun hänen rakkautensa Sarah Kirsch oli lähtenyt, hän hankki taskuun sopivan vihkon, jota hän piti mukanaan kapakoissa ja johon kertyneen tekstin hän aina päiväsi. Prahassa täyttyi kolme ensimmäistä hänen loppuelämänsä monien kymmenien vihkojen sarjasta. Numeroidut tekstikatkelmat sekä päiväkirjavihkot lisälehtineen oli se materiaali, josta hän toukokuussa 1967 muokkasi satasivuisen omaelämäkerrallisen teoksen Aika Prahassa. Saarikoski halusi yksityisyydestään alun alkaen julkisen, ja kun hän toteutti ajatuksensa ja muokkasi tekstistään Aika Prahassa -kirjan, hänestä tuli oma sensorinsa: hän jätti pois sen mitä piti tarpeettomana tai minkä halusi salata, sen mikä "enemmän hävettää kuin ravitsee".

Toukokuussa 1967 Saarikoski työskenteli Tallinnassa ja Aika Prahassa sai muotonsa. Poistoja tuli huomattavasti enemmän kuin lisäyksiä. Saarikosken kirja Prahan päiväkirjat sisältää alkuperäiset ja karsimattomat tekstit kirjasta Aika Prahassa. Kirjan toimittaneen Pekka Tarkan mielestä siitä koostuu täyteläisempi teos kuin mitä Aika Prahassa on.

Kirja Prahan päiväkirjat kattaa koko Saarikosken Prahassa viettämän ajan. Kiintoisimpia ovat kohdat, joissa Saarikoski toukokuussa 1967 arvioi Prahan tapahtumia. (Lähde: Saarikoski ja Prahan päiväkirjat (1998), toim. Pekka Tarkka.)

Tekstiotteet: Wikipedia sekä Pentti Saarikoski (1998) Prahan päiväkirjat, toimittanut Pekka Tarkka

 Kuvat omia: Pyhän Vituksen katedraalin lasi-ikkunoita, Linnakukkula