- "No, pojat. Mitä puuhailette?"
-"Kehun Malá Stanaa", vastaa Hovora.
-"Katson kuuta", virkkaa Kupka,"Kuollutta miestä, jolla on elävä sydän".
- "Nyt jokainen luulee voivansa katsoa kuuta", Novomlýnský virnistää. "Tulkaapa virastoon numeroita lukemaan niin kuin minä!"
Hänen sointuva äänensä ei ole hiukkaakaan hiljennetty vai vaimennettu, Novomlýnský kailottaisi metsässä, autioilla paikoilla ja vuorillakin samalla vilpittömällä äänellään.
- "Mitä uutta? Niin, kuulkaapas, onko totta, että Jäkl meinasi eilen hukkua Keisarinmyllyllä?", hänen kasvonsa levisivät hymyyn.
- "Ihan totta", Hovora nyökkää hymyillen, "Hän ui kuin myllynkivi. Juuri minun viressäni luiskahti syvänteeseen, kuului hirveää korinaa, pinnalle nousi kuplia ... kylläpäs hänessä oli kiskomista, eikö vain Kupka! Sitten kysyin häneltä, mitä hän ajatteli hukkuessaan, ja hän sanoi, että häntä nauratti, siksi oli kuulemma korissut".
Kaikki kolme purskahtavat nauruun, Novomlýnskýn nauru tuntuu soivan.
- "Entä mikä metakka tänään oli opettajien luona?", kysyy Novomlýnský taas. "Te tulitte sitten sieltä, Hovora."
- "Aika arkaluontoinen juttu", Hovora suipistaa suutaan. "Opettajan rouva löysi miehensä pöytälaatikosta kirjeen. Se oli naiselta, täynnä tulta ja rakkautta ... opettajan rouvalta itseltään. Hän oli kirjoittanut sen kaksikymmentä vuotta sitten ja löysi sen tänään, ja se oli yhä avaamatta. Voitte kuvitella, miten hän loukkaantui!"
Tekstiote: Jan Neruda (1875) Iltapuhteella. Teoksessa Prahalaistarinoita
Otsikko: Dopis - Kirje
Ei kommentteja
Lähetä kommentti