Emil Zátopekin tarina ja Prahan kevät 1968

Näin olympialaisten aikaan ja elokuun 21. päivän lähestyessä on hyvä palata vuosikymmeniä taaksepäin ja muistella historiaa, sekä Prahan kevättä, joka on yksi tärkeimpiä virstanpylväitä Tshekin historiassa. Tämä oheinen artikkeli on luettavissa kokonaisuudessaan tästä (Independent / Sport, Richard Askwith, 24.3.2016). Olen sen lyhentänyt ja omin sanoin kääntänyt.

"Ihmisen on juostava sydämessään olevan unelman perässä,  ei rahan", on Emil Zátopek sanonut. Ehkäpä meidänkin tulisi enemmän ottaa hetkistä ja unelmista kiinni, ja toimia Emilin tapaan.

Moni pitää edelleen tshekkijuoksija Emil Zátopekia maailman parhaana olympiaurheilijana. Prahan kevät 1968 muutti kuitenkin Emilin elämää, sillä hän oli yksi niistä, jotka vastustivat venäläisten saapumista Tšekkoslovakiaan.

20 minuuttia ennen puoltayötä 20. elokuuta 1968 Neuvostoliiton johtamat Varsovan liiton joukot hyökkäsivät Tšekkoslovakiaan. Ihmisillä kesti hetken tajuta, mitä oikein oli tapahtumassa. Tankit, kivääreillä aseistautuneet joukko-osastot ja laskuvarjosotilaat saapuivat Prahaan. 

21. elokuuta 1968 oli 19 siviiliä saanut surmansa, kuolonuhrien määrä ylsi lopulta yli sataan. Kommunistinen puolue näytti kyntensä hyvin raa´alla tavalla. "Sosialismi, jolla oli ihmisen kasvot" sai väistyä.

Radio Prahan henkilökunta ajettiin ulos aseilla uhaten, kommunistipuolueen päämajaan hyökättiin ja mediaa pyrittiin hallitsemaan. Muutosta halunneet tšekkoslovakialaiset pistivät vastaan, he kieltäytyivät pelottelusta. Radiolähetyksiä tehtiin salaa eri paikoissa. Václavin aukion täyttivät prahalaiset, jotka huusivat kovaäänisesti uhmaansa hyökkääjiä vastaan. Yksi mukana olleista oli Emil Zátopek. Jo kaljuuntunut, juoksijanuransa lopettanut Emil seisoi Wenceslaus-hevospatsaan jalustalla ja huusi muiden prahalaisten mukana. 

Zátopek oli voittanut viimeisen kilpailunsa 10 vuotta aikaisemmin. Hänen kasvonsa olivat tulleet vuosien aikana tutuksi lukemattomista propagandatauluista ja uutisfilmeistä: jokainen  Tšekkoslovakian koululainenkin tiesi miehen saavutukset. Hän oli ollut tunnetuin urheilija koko maapallolla. Zátopekin saavutukset Helsingin olympialaisissa vuonna 1952 olivat ennen näkemättömiä: hän voitti kultaa kaikista kolmesta juoksumatkasta: 5000 m, 10 000 m ja maratonilta.

Emil Zátopek oli moravialaisen puuseppäperheen seitsemäs lapsi. Hän oli innostunut ihmisistä, kaikesta elämää vahvistavasta toiminnasta niin fyysisesti kuin henkisestikin. 18-vuotiaana Emil Zátopek huomasi, että hänellä oli lahja. Hän totesi myös, että koulutus antoi mahdollisuuden paeta toisen maailmansodan aikaista natsimiehitystä. Emil yhdisti nämä molemmat: koulunkäynnin ja urheilun. Nuori mies alkoikin harjoitella pakkomielteisesti.

Toisen maailmansodan jälkeen Emil Zátopek oli maansa paras juoksija. Hän oli kasvanut köyhyydessä ja uskoi lujasti perusihanteisiin, sekä sosialismiin.

Vuonna 1948 Zátopek oli menossa ensimmäisiin olympialaisiinsa Lontoossa. Hän päätti myös kosia tyttöystäväänsä Dana Ingrováa. He olivat syntyneet samana päivänä 19. syyskuuta 1922. "Voisimme mennä naimisiin myös samana päivänä", ehdotti Emil ja niin he myös tekivät. Sitten alkoikin Emilin voittokulku: Lontoossa hän voitti kultaa 10 000 metrillä ja hopeaa 5000 metrillä.  "Se oli kuin jonkinlaista vapautumisen  tunnetta. Sota oli tehnyt mielestä pimeän, ja tuntui kuin aurinko olisi alkanut taas paistaa. Yhtäkkiä ei ollut rajoja, ei esteitä, vain samanhenkisiä ihmisiä yhdessä", Emilin kerrotaan sanoneen myöhemmin olympialaisten jälkeen.

Emil rakasti ihmisten tapaamista ja heidän kanssaan juttelemista. Hän kuljetti mm. sanakirjaa mukanaan, että pystyi edes jotenkin puhumaan kulloisenkin maanmiehen kieltä. "Opettele tarpeeksi sanoja, kielioppi hoitaa sen jälkeen itsensä", Emil sanoi. Zátopekin kerrotaan puhuneen kahdeksaa eri kieltä. Englantilainen Gordon Pirie ylisti Emiliä sanoen "upea luonne". Ranskalainen Alain Mimoun kutsui häntä "pyhimykseksi" ja Ron Clarke, australialainen sanoi: "Ei tule, eikä koskaan ole, suurempaa miestä kuin Emil Zátopek."

Alettiin puhua Zátopekin menetelmästä, jolla tarkoitettiin tapaa harjoitella hänen vinkkejänsä noudattaen. Ja harjoitusmenetelmät olivatkin osaltaan merkillisiä, mutta ilmeisesti tuloksia niillä saatiin, mm. intervalliharjoittelu ja hengitysharjoitukset kuuluivat näihin. Emil Zátopek oli myös erittäin huomioonottava lähiympäristöään kohtaan, hänen kerrotaan antaneensa omista vähistään usein enemmän sitä tarvitsevalle.  

Fred Wilt, hänen amerikkalainen kilpakumppaninsa 10 000 metriltä, kutsui häntä "ehkä kaikkein nöyrimmäksi, ystävällisemmäksi ja suosituimmaksi urheilijaksi nykyaikana"; ja kun Emil saapui Helsingin olympiatadionille maratonin lopussa vuonna 1952, 70 000 ihmistä huusi hänen nimeään niin, että selkäpiitä pisteli.  Eräs brittiläinen toimittaja kuvaili sitä "suurimmaksi tapahtumaksi yleisurheilun historiassa" Kansainvälisen olympiakomitean johtajan, Juan Antonio Samaranchin kerrotaan muistelleen tuota hetkeä: "Sillä hetkellä ymmärsin, mitä olympiahenki tarkoittaa"

Zátopekin toiminta vuonna 1968 oli hänelle itselleen tyypillistä: rohkeaa ja impulsiivista. Hän oli innokas Alexander Dubčekin vapauttamisen kannattaja; kahdeksan viikkoa ennen Varsovan liiton hyökkäystä hän ja Dana olivat olleet näkyvästi esillä yhtenä allekirjoittajista liberaalien manifestiin. Tuona päivänä, 21.8.1968, Emil ja Dana, jotka asuivat Prahan keskustassa, lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtumassa.

Oli panssarivaunuja ja ihmisiä kaikkialla. Telaketjuista lähtevät matalat murisevat mekaaniset äänet ja ihmisten huudot täyttivät ilman. Pari etsi hitaasti väylää ihmisten keskeltä kohti Václavin aukiota, jossa paksu väkijoukko oli vallannut kadut. Jotkut huusivat, jotkut löivät panssarivaunuja nyrkeillään.

"Silloin ihmiset alkoivat huomata Emilin", sanoi Dana. "He kysyivät häneltä, mitä hän ajatteli. Emil oli varsin vihainen. Hän sanoi, että venäläisten ei pitäisi mennä olympialaisiin" - joiden oli määrä alkaa Mexico Cityssä kuusi viikkoa myöhemmin.

Osa venäläisistä sotilaista oli kovin nuoria. "Jotkut heistä eivät edes tienneet mitä maassa he olivat", Dana muisteli.

Paikalla oli myös Ludek Pachman, shakin suurmestari. "Emil oli selvästi hallitseva hahmo", Ludek kertoi. Jossain vaiheessa Emil ryntäsi kohti neuvostoliittolaisia sotilaita, ilmoitti oman nimensä ja urheilusavutuksensa, sitten sanoi venäjän kielellä sotilaille:"Tulkaa, puhutaan".  Mutta sotilaat eivät halunneet. Lopulta paikalle tuli upseeri ja Emil kertoi hänelle kuinka järkyttyneitä ihmiset olivat. Zátopek myös vetosi olympiarauhan mukaiseen henkeen, että kansakuntien tuli pidättäytyä sodankäynnistä tulevien olympialaisten aikana. Upseeri ei ollut vastannut mitään, mutta tarttui Emiliä kädestä ja puristi tätä lujaa. "Se kertoi minulle, että ehkä hän tunsi tekevänsä väärin juuri siitä, mitä he olivat meille tekemässä", Emil muisteli. 

Emil Zátopek jatkoi protestointiaan näkyvästi ja kuuluvasti viikkoja senkin jälkeen kun Dubček oli sortunut Neuvostoliiton ylivoimaiseen paineeseen  ja pakotettuna allekirjoitti Moskovassa pöytäkirjan, sopimukseksi erilaisista uudistuksista.  Osa protestoijista vangittiin ja osan elämästä tehtiin vaikeaa. Emil Zátopek oli yksi näistä: hänet erotettiin armeijasta ja puolueesta, jossa hän oli ollut yksi merkittävimmistä hahmoista.  Hänen uusi hyljätty asemansa teki lähes mahdottomaksi löytää mitään työtä.  Lopulta Emil sai työpaikan eräästä uraanikaivoksesta, joka porasi mineraalia syrjäisellä alueella maaseudulla. Työtahtia pidettiin kiireisenä ja Emil sai vain joka kolmannen työviikon jälkeen 1-2 vapaapäivää käydäkseen kotona.

Zátopekin nimi pyyhittiin oppikirjoista. Hänen avioliittonsa kärsi; hän joi raskaasti. Kerran lähellä Lytomyslin kylää paikallinen nainen lähetti poikansa viemään Emilille pienen lahjan: palan savustettua lihaa. Poika oli järkyttynyt tullessaan takaisin kotiin, sillä erittäin epäsiisti hahmo oli ollut ovea avaamassa: "En ole Zátopek", Emil oli sanonut pojalle viinapullo kädesään. Toisen kerran Emilä katsomaan oli ajanut Patxi Alcorta, hänen entinen espanjalainen kilpailuystävänsä. Emilillä oli ollut päällään haalarit, jossa hän nukkui ja teki työtään; hän oli pitänyt niitä päällään usean vuorokauden yhtäjaksoisesti.  Matkalla takaisin Alcorta itki: "Näinkö ne kohtelevat sankariaan?"

Lopulta, kuten tiedämme, ajat muuttuivat ja Emilinkin annettiin palata takaisin kotiin Prahaan. Mutta kommunistit eivät antaneet hänelle anteeksi, hänen katsottiin olevan Neuvostoliiton petturi. Samettivallankumouksen jälkeen vuonna 1989 tshekit ja slovakit olivat menettäneet innostustaan Emiliä kohtaan.

Zátopek kuoli vuonna 2000 pitkäaikaiseen sairauteen Prahassa 78-vuotiaana. Kuolemansa jälkeen hänelle myönnettiin Pierre de Coubertin -mitali.

Nyt myöhässä, mutta vihdoinkin, on Tshekin urheilu ottanut Emil Zátopekin "takaisin" ja Rion olympialaisissa 2016 hän tulee symboloimaan urheilijaa, joka teki maansa tunnetuksi paitsi urheilusuorituksillaan, myös ystävällisyydellään ja suurella sydämellään kaikkia muita ihmisiä kohtaan. 

Emil Zátopek on siis yhtä kuin olympiahenki.